Vuosia oli järven pintaa piiskannut talven pakkanen ja kesän pureva tuuli. Kauneimmillaan veden pinta oli tyven, rouheimmillaan kuohukas ja äkkipikainen. Suurille selille kävi monen mieli, sillä puhtaan veden maa tarjosi usein omastaan ja paikallisen arvo mitattiin kalansaaliina kylän yhteisessä puntarissa. Helppoa se ei koskaan ollut, vaikka välillä kesän pouta hellikin verkostajan ahavoituneita poskia.

Ehkä siitä johtuen Lapin lakeuksilla kuultiin usein puhuttavan legendasta, joka oli kerran käynnyt pyynnillä järven suurimmalla ja voimakkaimmalla selällä. Mies oli palannut järveltä ilman saalista, kylmettyneenä. Ymmärtäen, ettei hän koskaan saisi kesytettyä järveä. Hän oli sulkenut keloisen kämppänsä piisin, pakannut perheensä tavarat ja lähtenyt kohti pohjoista. Maille, jossa maasto nousi kohti taivaita ja jää peitti puuttomia keroja lähes ympäri vuoden. Erään kerran porohommissa oli legendaarinen mies kertonut, ettei tuntureille lähdöstä huolimatta koskaan lakannut ihmettelemästä tuon järven voimaa. Ihoonsa hän oli tatuoinnut nimen Gallá, kunnioittaakseensa kauniin Kallaveden mahtia.